Riivaajana kirjoittamisen pakko

Luin juuri Sami Majalan esikoisromaanin Riivaaja.  Jotta sen jaksaa lukea, täytyy todella olla kiinnostunut kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta.  Ja minähän olen: rakastuin kirjaan!

Kirjan ideana on, että päähenkilöä riivaa kirjoittamisen pakko.  Minäkertoja etsii (juhlallisesti ja kuolemanvakavana, henkensä hädässä) täydellistä ilmausta, aitoutta ja omaa tyyliään.  Kirjoittamisen ohessa hän yrittää elää: ahmii kirjallisuutta, kuuntelee musiikkia,  juhlii, sekoilee, vaihtaa naista, käyttää alkoholia ja huumeita, tekee erilaisia pätkätöitä.

 Riivaaja on myös tarina kahdesta ystävyksestä: Aleksista, jolle käy lopulta huonosti, ja minäkertojasta, joka selviytyy.  Kiinnyin tarinan edetessä vilpittömään oman tiensä etsijä-Aleksiin niin, että hänen kohtalonsa kuristi kurkkuani.  Ja se on paljon sellaiselta kirjojen suurkuluttajalta kuin minä.  Taitavasti Majala on myös kuvannut Helsinkiä, etenkin Kalliota ja Vallilaa.

Lukukokemus oli raskas.  Teksti ei edennyt vaivattomasti, vaan kuin tuskan pusertamana.   Mutta tässä kirjassa juuri tyyli ja kieli ovat kaikki kaikessa.  Koko kirjaa voisi pitää yhtenä megasuperproosarunona, niin vaikuttavaa ja koskettavaa sen kuvakieli on.  Lähes joka sivulla oli pakko pysähtyä verevän, ruman ja kauniin kuvailun edessä; kirjan tyyli on kuin virran pyörre, joka vie mennessään.  Kielispiraaleissa panokset kovenevat kerta kerralta, ja lukijakin tuntee tehneensä työtä, kun on selviytynyt yhdestä sivusta.  Mutta hetki täytyy hengähtää ennen kuin voi kääntää uuden sivun.

Kirjan minäkertoja etsii kirjallisuuden avulla omaa kirjoitusihannettaan.  Esikuviksi nousevat Hemingway, Salinger, T.S.Eliot, Kafka, Rimbaud, Baudelaire, Tolstoi, Väinö Linna, Veikko Huovinen, Aleksis Kivi.  Hänen mielestään lauseen tulee olla puhdas kaikesta tunteellisuudesta, sillä kaikki tunne on vastaanottajassa.  Ja kun pisteen lyö juuri oikeaan kohtaan, kirjallisuus soi.  Päähenkilön tavoitteena ei ole  yhtään vähäisempi kuin kirjoittaa koko maailma, mosaiikkiteos, moderni odysseia.

Lopulta ajatukset alkavat purkautua lauseiksi, kun jaksaa tarpeeksi kauan uskoa siihen riivaajaansa, kirjoittamiseen:

"Päähäni oli survaistu ruosteinen lintuhäkki.  Se kolisi, nirhasi ja painoi.  Ajatus ei karannut, ajatus ei saapunut, ajatus kiersi kehää eikä se ollut kovinkaan kummoinen ajatus.  Ajatus yritti karkuun, räpisteli häkissään, pöllytti sulkasatoisia höyheniään.  Kävelin ajatusta karkuun, ajatus keikkui häkissä ja aina vain mukana.  Ajatus oli huono, allegoriaksikin häkki kovin kehnoa tekoa.

Ajatus oli tämä: Että lopultakin se oli ainoastaan uskon asia.  Että jokin sisällä kasvoi ja sai muotoa.  Että oli olemassa se vaaranharja, jolta näki vihdoinkin kaiken, että polku alas  rantaan olisi se helppo osuus.  Että olin kulkenut pitkän matkaa pimeässä tietäen pääseväni viimein perille.  Että nyt olin väsynyt, nälissäni, janoinen, valmis kääntymään takaisin vaikkei takaisin ollut kääntymistä.  Että tuli vain jatkaa matkaa, ryömiä vastaan janoon kuollutta luurankoa joka oli matkalla vastakkaiseen suuntaan."